" When you get into a thight place and everything goes against you,
till it seems as thought you would not hang on a minute longer,
never give up then, for that is just the place and time that the tide will turn."
Tämä on varoitus siitä, mitä tämä postaus pitää sisällään.
Tämän postauksen aikana on tullut naurettua, itkettyä,
mietittyä ja ajateltua.
Mieli on ollut avoin, mieli on ollut suljettu, ajatukset ovat olleet lokeroissa, mutta sitten lokeroiden ovet on avattu ja ajatukset ovat saaneet liitää oman tahtonsa mukaan.
Jos mä kerron, että suurimman osan ajasta olen itkenyt, kun tätä olen kirjoitellut, toimikoon se varoituksena myös teille, että luvassa on yhtä sun toista asiaa, jopa niitä syvällisiäkin.
Jokainen ihminen tarvitsee sen 'oman hetkensä'. Toiset rentoutuvat, pitävät hauskaa ja unohtavat arjen meiningin.
Mie taas lasken suojaukseni, lasken suojaverhon ympäriltäni, annan itseni romahtaa, olla hetken yksin oman mieleni kanssa.
Riippuen lähipäivien tapahtumista, välillä 'oma hetkeni' menee nauraessa ja hymyillessä, onnellisena. Toisinaan taas itkiessä, murehtiessa ja mököttämisenä. Mutta meistä jokainen on vain ihminen, ja sille ei voida mitään. Hyväksy mut sellaisena kuin olen, niin minäkin hyväksyn sinut omana itsenäni.
Ei vaan. Vitsit vitseinä.
Minulle on ihan sama hyväksytkö mua tälläisen kuin olen.
Jos et hyväksyisi, et välttämättä viettäisi aikaa kanssani tai lukisi tätä postausta. Mutta minä hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Eikö ollekin jännä asia. Tee mitä teet, tiedä mihin pystyt, päätä itse, jatkatko lukemista, vai suljetko sivuston ja menet selaamaan facebookkisi etusivua ja manailemaan, kun sielä ei koskaan mitään tapahdu. Joku toinen taas saattaa mennä katsomaan Irc-Galleriaan, onko sielä kukaan käynyt stalkkimassa omaa profiiliaansa. Joku muu taas saattaa kirjoittaa googleen hakusanaksi jotain perverssiä, ja jatkaa iltaansa omilla seksifantasioillaan jne jne jne.
Anyway.
Antakaa kun mä kerron. Mä aion kerrankin kirjoittaa kaiken mun mielestä. Tää postaus siis saattaa olla aika pitkä.
Ja se saattaa herättää sussa jopa jonkilaisia tunteita.
.jpg)
Mie oon kokenut elämäni aikana paljon kaikkea.
Mie oon syntynyt onnelliselle seurustelevalle parille joulukuun ensimäinen päivä vuonna 1996.
Mie en ole normaali.
Mie olen kaksonen.
Olin vain se 'onnekas', joka selvisi maailmaan asti hengissä.
Mie en nukkunut muutamina ensimäisinä elinviikkoina pinnasängyssä.
Nukuin kantokopassa lipaston päällä.
Vanhemmillani ei ollut tarpeeksi iso asunto siihen, että minulla olisi ollut sänky.
Vanhempani elivät onnellisena.
Suhde loisti, kaikki oli hyvin. Taloudellinen tilanne oli kohdallaan.
He olivat saaneet perheenlisäystä. Kaikki olivat onnellisia.
He olivat perhe. Isä, äiti ja tytär. Kaunis pieni tytär, joka toi vanhempiensa elämään lisää valoa.
Perhe löysi isomman asunnon, he muuttivat uudelle paikkakunnalle.
Tytär sai jopa oman huoneen. Asunto oli juuri täydellinen kolmihenkiselle perheelle.
Naapurit olivat mukavia. Siinä asui lapsen kanssa samaa ikäluokkaa oleva tyttö.
Tytöistä tuli hyviä ystäviä ajan myötä.
Perhe eli onnellisena neljä vuotta.
Tytär yllätti vanhempiaan tempauksillaan, hän oli iloinen ja reipas.
Ei mitään ongelmia. Kaikki meni täydellisesti.
Tyttären kanssa kaikki meni hyvin. Parisuhteessa meni kaikki hyvin.
Tyttärestä otettiin kuvia. Paljon.
Hänestä kirjoitettiin vauvakirjaa ensimäisen vuoden ajan.
Tallessa on hänen ensimäinen tuttinsakkin. Ja aivan kaikki kortit vajaan 17 vuoden ajalta.
Vanhemmat saivat nauraa lapsen tempuille, sanoille, ja sille, kun hän yritti ruokkia kuollutta sorsaa.
Oi kuinka huvittavaa. Lapsi oli myös kova tanssimaan ja laulamaan. 'Mitä tuosta tytöstä vielä tulisi?'
Perheen äiti alkoi odottamaan toista lasta. Perhe valmistautui tulevaan miten parhaaksi näki.
Hommattiin uusi pinnasänky, vanhempien huoneen kaapit täyttyivät vauvanvaatteista ja tarvikkeista.
Tuli elokuun 30. päivä, perheeseen syntyi poikavauva. Hän oli isompi, mitä tytär oli syntyessään ollut.
Vanhemmat olivat edelleen onnellisia. Se 'ihanne perheen' kokoonpano oli täynnä. Isä, äiti, tytär ja poika.
Tytär oli nelivuotias, auttoi kovasti uuden tulokkaan hoidossa. Piti sylissä, viihdytti. Opetteli vaihtamaan vaippoja. Hän oli taitava ikäisekseen. Hän kävi kerhoissa päivisin, ja auttoi äitiä kotona iltaisin.
Perheen isä kävi töissä, äiti oli kotona lasten kanssa. He olivat onnellisia.
Lasten kasvaessa, alkoi asunto käydä pieneksi. Alettiin etsiä uutta asuntoa.
Uusi asunto löytyi. Muutto oli edessä. Taas uudelle paikkakunnalle.
Perheen isä jatkoi entisessä työpaikassaan, työmatka oli rapeat 30 km.
Perheen äiti sai töitä uudelta paikkakunnalta, äidille tulee työt kotia.
Tytär ilmoitettiin taas uuteen kerhoon. Poika pysyi kotona äidin kanssa.
Asunto oli omakotitalo. Iso piha, pihassa oli kaksi kirsikkapuuta, monta omenapuuta, marjapensaita, leikkimökki, pihan ympärillä oli kuusiaita. Lapset eivät pääsisi karkaamaan pois pihasta. Talon lähellä oli leikkipuisto. Lapset pääsivät sinne päivittäin leikkimään. Oli keinua, liukumäki ja hiekkalaatikko.
Asuinalue oli juuri täydellinen tälle nelikolle. Molemmille lapsille oli talossa omat huoneet ja talo oli kaksikerroksinen. Ei mitään valittamista. Kaikki oli hyvin.
Nelikko eli iloisena muutaman vuoden. Tuli talvi, tuli kevät, tuli ongelmat. Tätä jatkui jonkun aikaa.
Tuli kesä, ongelmat jatkuivat. Tytär aloitti esikoulun syksyllä. Parin kuukauden päästä ongelmat olivat jo niin suuret, että vanhemmat erosivat. Isä jäi asumaan taloon yksinään. Äiti muutti muualle lasten kanssa. Pysyivät kuitenkin samalla paikkakunnalla.
Tuli tyttären syntymäpäivä. Isä oli luvannut lähteä tyttären kanssa kahdestaan kaupungille. Tytär saisi valita syntymäpäivälahjaksi ihan mitä itse halusi. Ei mitään rajoja. Tytär kuitenkin tiesi, mitä hän halusi. Hän halusi nuken. Baby Born. Sen hän halusi. Ei mitään muuta. Tuli ilta, isä tuli hakemaan tytärtä.
Tyttären epäonneksi isä lähtikin kaupungille veljen kanssa. Tytär jäi äidin kanssa kotia. Hän oli sairas. Häntä ei otettu mukaan. Koska isä kuitenkin oli niin rakastavainen ja välittäväinen, hän toi tytölleen Baby Bornin.
Juuri sen mistä tyttö oli unelmoinut. Sairastamisen ja kuumeen keskellä, tytön silmistä kiilsi onnellisuus, kun hän sai avata paketin ja sai tuon niin kauan toivotun nuken syliinsä. Mikään ei voisi olla paremmin sillä hetkellä.
Äiti jatkoi elämistään lasten kanssa. Isä itki kotonaan päivät, illat ja yöt.
Isän elämä alkoi kuitenkin loistaa. Hän löysi uuden naisen. He seurustelivat.
Äiti löysi uuden miehen. Hekin alkoitvat seurustella.
Lapset jatkoivat äitinsä helmassa elämistä, mutta viettivät silloin tällöin yön tai kaksi isänsä luona.
Isä muutti pois paikkakunnalta. Hän muutti 30 km päähän lapsistaan.
Hän muutti uuden naisen kanssa yhteiseen asuntoon. Nainen oli raskaana.
Äiti muutti lasten kanssa miehen luo. Miehellä oli kolme lasta edellisestä suhteesta.
Mies ei koskaan vienyt lasten isän paikkaa lasten elämässä.
Tuo mies oli vain joku tuntematon... Hän ei koskaan merkannut tytölle mitään. Hän oli katkera.
Pojalle tuo mies oli oikein hyvä ja uusi tuttavuus. Heillä ei ollut mitään ongelmia. He olivat hyvät ystävät.
Toisin kuin tytär ja mies. He eivät tulleet aina toimeen. Miksi? Koska tytär oli katkera.
Tuli talvi ja tuli kevät. Tuli helmikuun 28 päivä, oli vuosi 2004. Isän uusi naisystävä sai tytön.
Isä oli onnellinen, samoin hänen lapsensa. Tytär oli aina toivonut pikkusiskoa. Unelmasta tuli totta.
Tyttärestä oli taas apua. Hän vahti veljeään ja siskoaan,
leikki heidän kanssaan, auttoi arkiaskareissa, vaihtoi vaippoja ja piti seuraa.
Tyttärellä ei koskaan ollut ongelmia isän uuden naisystävän kanssa. Ei ikinä.
Nainen helli tytön 'piloille'. Osti hänelle kaikkea, opetti kaikkea uutta, kertoi kokemuksia ja loi yhteisitä muistoja tytön kanssa. Perheen isä oli onnellinen. Hänellä oli ihana nainen ja kolme lasta. Kaksi tytärtä ja poika. Kaikki kolme olivat syntyneet neljän vuoden välein. Ei mikään paha ikähaarukka.
Meni taas neljä vuotta. Isän naisystävä oli taas raskaana.
Uutinen tuli lapsille yllätyksenä. Lapset menivät sanattomiksi.
Heille oltiin sanottu, että lapsikiintiö olisi täynnä. Perheeseen ei tulisi enään uusia tulokkaita.
Tammikuun 20 päivä, vuonna 2004, syntyi poikavauva.
Isä oli vieläkin onnellisempi. Hänellä oli rakastava naisystävä, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa.
Kaikki lapset neljän vuoden välein. Jokainen oli syntynyt karkausvuonna.
Kahden vanhimman lapsen äiti jatkoi eloa miehen kanssa. Lapset asuivat pääsääntöisesti hänen luonaan.
Äidille ja miehelle tuli ongelmia. Äiti lähti taas pois lasten kanssa. He muuttivat kolmestaan asumaan rivitaloasuntoon. Paikkakunta pysyi samana.
Aika karttui, isä eli onnellista elämää rakkaiden ihmisten kanssa.
Lasten äiti löysi itselleen miehen. Mies muutti äidin ja lasten luo.
Poika tuli taas toimeen uuden tuntemattoman miehen kanssa.
Tytär ei ole tähän päiväänkään mennessä tullut koskaan loistavasti toimeen tuon miehen kanssa.
Lasten isä meni naimisiin. Vietettiin kunnon häät. Tyttäret olivat morsiusneitoina, pojat sulhaspoikina.
Vanhin tytär. 12 vuotias.
Sai päähänsä idean, että halusi muuttaa isälleen asumaan.
Äiti ei suostunut. Isälle tämä kävi mainiosti.
Syntyi riita. Isä ja äiti huusivat toisilleen tyttären silmien edessä.
Tytär ei missään vaiheessa pysynyt kärryillä asioissa.
Tytär itki päivät, itki yöt. Hoiti kuitenkin koulun kunnialla.
Isä, äiti ja tytär kävivät sossuissa, tyttären koulupaikka vaihdettiin.
Uhattiin mennä oikeuteen.
12 vuotias tytär vastaan suuri maailma.
Mitä tapahtui sille onnelliselle kolmikolle, jotka olivat eläneet onnellisena 12 vuotta sitten?
Mitä sille tapahtui? Tyttö syytti itseään, hän piti itseään syyllisenä siihen, että tuo menneisyyden kuva ei enään ollut olemassa. Hän syytti itseään siitä että oli rikkonut kaiken. Saanut kaiken palasiksi. Repinyt nuo kolme palapelin palaa irti toisistaan todella pahasti, niin ettei niistä enään koskaan saisi yhtä loistavaa ja kunnollista palapeliä koottua.
Mikä oli oikein? Mikä oli väärin?
Sukulaiset soittelivat. Uhkailivat ja kiristivät.
'Tee niin, tee näin, et sä voi muuttaa , kyllä sä voit muuttaa.'
Ristiriiitaista. Pitäisikö elää oman tahdon mukaan vai niinkuin muut tahtovat?
Mikä olisi järkevintä kaikille?
Kaiken tuon keskellä äiti ilmoitti olevansa raskaana.
Uudelle miesystävälleen, sille, jolle tytär ei ole vieläkään antanut lopullista paikkaa sydämessään.
Tytär oikeasti itki päivät ja itki yöt. Itki ruokapöydässä, ei tiennyt mitä tehdä.
Hän itki itsensä uneen joka ilta, soitti isälleen päivittäin useita kertoja päivässä.
Vaihtoi kuulumisia, hymyili ja nauroi, kun taas äidin kanssa keskustellessaan hän itki.
Hän oli kujalla. Hän oli pilannut kaiken.
Hän ei tiennyt mitä hänen oikeasti olisi pitänyt tehdä.
Rankkojen kokemusten jälkeen, tytär kuitenkin ilmoitti jäävänsä äidin luo asumaan.
Tyttären sydän revittiin lopullisesti pirstaleiksi tuossa vaiheessa.
Itkua jatkoi itkemisen jälkeenkin.
Jopa isän luona. Isän luona tytär saattoi mennä parvekkeelle istumaan moneksi tunniksi. Ei suostunut tulemaan sieltä pois. Hän katseli kaupunkinäkymää, katseli sitä paikkaa missä hän olisi tahtonut elää seuraavat vuodet. Isä yllätti tyttären itkemästä parvekkeelta iltaisin.
Lohdutti ja halasi tytärtä, kertoi ettei ollut tytölle vihainen vaan rakasti häntä silti, rakastaisi häntä nyt ja aina, ikuisesti.
Tuon shown jälkeen, ei tytär enään kertonut äidilleen mitään. Ei kertonut miten koulussa meni, ei kertonut mitä ajatteli. Hän oppi peittämään tunteensa. Rakensi ympärilleen suojamuurin. Niin pahasti häntä oli satutettu. Hän oli katkera äidilleen, jopa vihainen.'Miksi hän ei antanut minun muuttaa? En tule veljen kanssa toimeen, en hyväksynyt uutta miestä? Miksi hän hankkiutui raskaaksi? Miksi.. Miksi.. Miksi? Miksei hän voinut päästää irti, miksei hän voinut antaa minun olla onnellinen?'
Koska tytär oli riippuvainen isästään, hän luotti isäänsä eniten. Hän ei koskaan ole luottanut kehenkään yhtä paljon kuin omaan isäänsä. Isä oli aina tukena. Ajoi 30 km vain sen takia, että pääsi hakemaan tyttären koulusta ja viemään tämän äitinsä luokse. Ajoi 30 km 5 minuutin takia. Oli vain isä ja tytär. Heitä ei koskaan mikään voinut erottaa.
Elämä jatkui. Isä muutti naisystävänsä ja kahden lapsen kanssa samalla paikkakunnalle, jonne hän oli muuttanut vanhempien lastensa kanssa. Isä muutti takaisin sinne, mistä oli lähtenyt. Tälläkin hetkellä hän asuu 4 km päässä kahdesta vanhimmasta lapsestaan.
Lapset asuvat äitinsä luona. Äiti sai syksyllä 2009 tyttövauvan. Äidillä on kolme lasta. Kaksi tytärtä ja poika. Sekä mies, jota hän rakastaa yli kaiken. Vanhin tytär ei ole vieläkään hyväksynyt miestä aivan kokonaan, mutta paremmin mitä ennen.
Tytär täyttää tänä vuonna 17 vuotta. Veli täytti 14, pikkusisko 9,
nuorin pikkuveli täytti 5 ja aivan nuorin pikkusisko täyttää 4 vuotta.
Kolme vanhimmaista lasta ovat koulussa. Vanhin opiskelee toista vuotta lähihoitajaksi, kaksi seuraavaa ovat peruskoulussa. Nuorin poika on kotona isän kanssa, isä ei käy töissä. Aivan nuorin lapsista, on äidin kanssa kotona, äidille tulee työt edelleenkin kotia. Isän vaimo opiskelee sairaanhoitajaksi. Vaimo ja tytär valmistuvat samaan aikaan. Toisesta tulee lähihoitaja, toisesta sairaanhoitaja.
Nuorimmilla lapsilla menee elämä hyvin. Kaikki ovat suhkot onnellisia.
Vanhin tyttäristä, se musta lammas, joka on aina ollut hieman erikoinen muihin verrattuna..
Hän pitää edelleen tanssimisesta ja laulamisesta. Isä on edelleen hänelle todella tärkeä ja tytär rakastaa isäänsä yli kaiken. Olinhan hän ainut, kuka oli tytön tukena ja turvana vaikeina aikoina.
Tyttärellä on kaksi ystävää.
Toinen heistä on samassa koulussa hänen kanssaan, toinen on intissä.
Keijo on intissä. Hän merkitsee tytölle todella paljon.
Hän hyväksyy tytön sellaisena kuin tyttö on, omana itsenään.
Näitä kahta yhdistää monet asiat, menneisyyksissä on jotain, pieniä, samankaltaisia asioita.
Molemmat ovat alkaneet hymyilemään, kun ystävystyivät, molemmilla on se joku, jonka näkemistä odottaa aivan törkeän paljon. Yhteiset hetket ovat parhaita, ei tarvitse paljoa mitään tehdä. Kunhan vain vietetään aikaa. Yleensä vain tehdään normaaleja asioita. Katsotaan elokuvia, nukutaan, väitellään, kiusataan toisiamme, on sitä ruokaakin tullut tehtyä. Ihan normaaleja arkiaskareita. On niitä vähän erikoisempiakin asioita tullut tehtyä, jotka eivät ihan noin vain kuulu arkiaskareisiin.
Jos kertoisin muutaman asian omasta näkökulmastani?
Mie oon kiitollinen. Ei.. Edes se sana ei riitä kuvaamaan tunteita.
Sanoisinko että Keijon takia jaksan. Jaksan nousta sängystä aamuisin, jaksan yrittää, jaksan elää päivät.
Tiedän että kun hän tulee lomille, on vuorossa piiiiiiitkä kunnon hali ja kyselyä että 'mitä sulle kuuluu? mitä sä oot tehnyt?' . Keijoo voi aina halata. Sille voi aina kertoa jos on ongelmia. Se kuuntelee, ja se auttaa jos mikä. Se et joku oikeesti kuuntelee. Se herättää mut aamuisin ja laittaa illalla hyvänyön viestin. Se kyselee päivän mittaan kuulumisia ja on tooosi hyvä ystävä. Sen vieres saa aina olla ko haluaa, se ottaa kainaloon jos on kylmä tai muuten vaa sellane möksmöks olo. Se on ihana ihminen. Se välittää. Se on mulle yhtä tärkee ko miun iskä. Siinäpä ne. Tällä hetkellä elämäni kaksi tärkeintä miestä. Hehe :) Hymy tulee huulille ko vaan miettii sitä jätkää. Se saa miut nauramaan jopa niinä päivinä kun en tahdo edes hymyillä.
Kerro miten mä voin korvata sulle tän kaiken? :D
Sie et vältti edes ymmärrä kui paljo mulle merkkaa se, että sä paat viestiä mulle aamulla et "huomentaaaah :))" . Sitä on oikeesti vaikea selittää.. :D Jopa mun on vaikee sitä selittää, vaikka oonkin nojoo, iha semi kirjoitustaidon omistava likka :D
Rehellisiä tässä nyt kun ollaan. Niin mua pelottaa ja mie oon huolissani.
Mistä?
Keijosta.
Siitä et mitä sen päässä liikkuu. Et onko sillä oikeesti kaikki hyvin?
Tälläkin hetkellä se juoksee tuol pimees mehtäs vittu täys varustus päällä. Yäsh. Kammottaa pelkkä ajatuskin, Mut siis, mie tiiän et se selviää siitä. Se selviää monista asioista. Mut siis...
Mä tiedän millasta on pitää henkisesti yllä sitä vitun suojamuuria..
Ja rehellisesti sanottuna.. Kerran mie tahallani sanoin suoraan todellisia asioita.. Mitkä veti sen hiljaseks.
Mie halusin tahallani sanoa ne.. Halusin saada siun suojamuurin laskeutumaan edes hetkeks ja halusin sun tajuavan sen, että mie hyväksyn siut ja mie rakastan sua sellasena kun sie oot. Mie ite tiiän omasta kokemuksesta, että kun sen suojamuurin laskee edes hetkeksi.. Ihan vaan vaikka viideksi minuutiksi niin kaikki helpottaa. Anna anteeksi jos mie oon ollu ilkee, mut mie toivon et sie ymmärrät mitä mie tolla tarkotan? Jos et ymmärrä, anna mun selittää se sulle myöhemmin. Jooko ? :)
Tästä päästäänkin siihen, että tuli tossa tänään mieleen sellanen juttu.
Että mie haluun viiä Keijon meiän mökille kesällä. Kesällä sen takia, et kävelymatkan päässä meiän mökistä on sellanen hieno paikka, joka oli yks mun lempipaikoista pienenä. Haluun näyttää sen paikan keijolle. Voishan siellä näin syksylläkin käydä. On se paikka aina erilainen, vuodenajasta riippuen. Mut kesällä se on ihana paikka.
Tällä hetkellä miun olo on jotain todella sekalaista.
Väsyttää, vituttaa, päätä särkee ja on ikävä.
Kaks viikkoo Keijosta erossa tuntuu todella jäätävältä ja nyt on mennyt vasta viikko.. hohhoijjakkaa...
Huomen iltana olis töitä.
Maanantaina alkais kuuden viikon työssäoppiminen.
Mun piti laittaa tänään kuvia Vilmasta ja Lucasta, sekä meidän koirista Danasta ja Vapusta.
Mutta koska tän päivän postaus olikin vähän tälläinen erilainen.. Niin jätän ne kuvat toiseen päivään. Heh.
Tässä postauksessa oikeestaan käsittelin vaan mun menneisyyttä.
En oo koskaan tuonut sitä julki. Se on vaan jotenkin vaikuttanut mun elämässä paljon.
Vaikuttanut siihen mitä mä oon nyt, vaikuttanut mun tekoihin ja mielipiteisiin,
Kun tietää ton tarinan musta, voi jatkossa nähdä mun teot ja mielipiteet toisesta näkökulmasta.
Ei välttämättä.. Mutta mitä nyt muutamalle oon tuon joskus kertonut, on vastauksena aina tullut se, että ihmetellään miten olen elossa tuon jälkeen ja että moni olisi itsensä tappanut tuossa vaiheessa.
Varsinkaan, kun en koskaan käynyt missään psykiatrilla tai edes terveydenhoitajalla puhumassa vaikka niitä palveluja mulle tarjottiinkin. Halusin selvitä ite. Jonka takia huhutaan, että oon henkisesti vahva ja luonne on jotain mahtavaa. Että välitän kaikista, ja sen huomaa musta. Joo. Totta. Välitän ja pyrin myös näyttämään sen. Hyväksyn jokaisen omana itsenään, ei mua haittaa jos mua ei hyväksytä.. Mulla on temperamenttia ja luonnetta löytyy, oon ikuinen Pikku- Myy, en tuu koskaan olemaan prinsessa. Prinsessat on yliarvostettuja.
Pääosin elämäni on tällä hetkillä raiteillaan, mulla on mun isä, ja äitikin (vaikka välillä tapellaan), mulla on mun ihanat ja maailman parhaat sisarukset ja koirat, mulla on parhaimmat kaverit ja pari ystävää ja mulla on Keijo, miun ikioma kääpiö ^^
Otan joskus liikaa stressiä kaikesta, jonka takia itseluottamus välillä vähenee ja kaikki romahtaa, mutta ko oon itkenyt sen 10 minuuttia, oon taas oma reipas itseni, pyrin nostamaan leuan pystyyn ja hymyilemään, oon valmis auttamaan kavereita ja tukemaan niitä.
Sanoisinko, että mulla on kolme minuuttia aikaa julkasta tää.
On siis lopputekstien aika..
Kiitos, jos olet lukenut tämän tekstin tähän asti.
Varmastikkaan se ei ole ollut helppoa, joten kymmenen pisetettä ja papukaijan merkki.
Tiedät mun elämästä taas jotain, mitä kovin moni ei välttämättä tiedä.
Pidetään yhteyttä, palataan huomenna..
Hyvää yötä, kiitos ja näkemiin...
xoxo - mie kuittaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti