288

Heloouuuu !
'ranteessa luku "288". '

"Pimeää. Kaikki nukkuvat.
Miksei kukaan ole herännyt?

En jaksa tehdä asialle mitään vaan jatkan matkaa.

Katson ikkunasta ulos.

Pimeää.
Sumuista.
Kylmiä väreitä herättelevä keli.

Aivan kuten oma ajatusmaaillmani.

Pimeää ja synkkää, koska en jaksa ajatella kovinkaan positiivisesti tänä aamuna.
Sumuista ja utuista, koska en tiedä mitä asioista pitäisi ajatella ja mitä niiden eteen pitäisi tehdä.

Paljon kysymyksiä,
mutta ei yhtäkään vastausta.

.. Vielä..

Mielessä alkoi pyörimään kysymyksiä.

Miten jatkaa elämää, kun tuntuu ettei kuulu minnekkään?

On talo, on asunto,
on kaksi, mutta ei ole kotia.

Miksi?
Siksi koska joka päivä tunne siitä, että on vanhemmille vain muisto menneisyydestä vahvistuu.

Eikai se asia todella niin ole.
Eihän?

Mutta miks musta tuntuu siltä? "

^Tuon otin minun irc-gallerian blogista. Kirjoitin sen sinne pari päivää sitten.

Halusin kirjoittaa sen tännekkin.
Se saa mun ajatukset pysymään kasassa. Tuo on ns. jonkinlainen tarinanpätkä, tai no.. En mie tiiä.
Mie vaan kirjoitan omia ajatuksiani ihan yhtäkkiä.

Oon joskus miettinyt, että voisin kirjoittaa kirjan. Mun omista ajatuksista. Vähän niinkuin tää blogi. Mut kaikki asiat käsittelisin syvemmältä.

Tää blogi on kuin raapaisua jonkun pinnalta. Tän blogin takana on jotain todella suurta ja arvaamatonta, jotain kaikille tuntematonta. Jopa mulle.

Anyway.

"Miten jatkaa elämää, kun tuntuu ettei kuulu minnekkään?"

Niin. Kaverit? Muutama kaveri. Näen heitä päivittäin koulussa.
Mut kaverit koulussa.. Ei vaikuta mitenkään mun vapaa-aikaan.

Entä ystävät?
No siis..

Muutama ystävä.
Nään niitä TODELLA HARVOIN.
Ei puhuta siitä enempää.

Paras ystävä?
Keijo. Intissä. Yli 350 km päässä.
Moona. Nojoo, samas koulus mut..

Perhe? Sukulaiset?
Sukulaisia en nää paljoo mittää.
Kaikki o levittäytynyt ympäri Suomea. Toiseksee, mun suku.. Kukaan ei halua nähdä niitä. Tai jos haluaa.. Oot hullu siinä vaiheessa <3
Kolmanneks, mun suvus on riiyoja yhellä jos toisella. Ja mä oon välillä niiko välikätenä. Koitappa olla kahden ihmisen kaa väleissä samaan aikaan, joilla on riitaa keskenään. Juu, kokeileppa sitä. Oikein ihanaa ! No siis... Älä kokeile. Ole onnellinen jos et oo siihe tilanteeseen joutunut..

Sit miun perhe..
No siis..
Porukat ei tiedä musta mitään.
Ne vaan "luulee tietävänsä" .
Joskus tapahtui jotain joka romautti kaiken. Kaikki vaan sälähti pirstaleiks yhdessä vaiheessa. Ja voin mä tästä tapahtumasta avautua, jos jotakuta kiinnostaa. Mut ehkä oppii tuntemaan paremmin, mun käytöstä, mun mielipiteitä ja mun tekoja voi oppia tulkitsemaan paremmin, jos tietää sen luvun mun elämästä.

Siitäkin saisi kirjoitettua kirjan.
Tai no ei kirjaa. Jonkinlainen tarina.
Siitä kuinka 12 vuotias tyttö onnistui pilaamaan kaiken, onnistui räjäyttämään pommin, jonka ajastus oli jumittunut yhteen sekuntiin. Tarvittiin vain joku, joka.puhaltaisi viisariin, että ajastus nollautuisi ja kaikki räjähti.
Tarinassa voisin myös kertoa siitä, millaista oli itse kamppailla tuon räjähdyksen keskellä, kuulla kerta toisensa jälkeen lääkäreiltä, että joku sukulainen oli sairastunut. Milloin syöpä, milloin aivoinfrakti, milloin sydäninfrakti.. Koskaan ei tiennyt mitä on tulemassa. Piti vain odottaa.. Odottaa.. Ja odottaa.. Ja varautua pahimpaan.

Joku heitti tuolloin ilmaan kommentin: "voipi olla että ensimäinen potkaisee tyhjää seuraavien kahden kuukauden aikana.."

Räjähdys.. Pelko.. Itseään syyttämine..  Mitä vielä?

Kirsikkana kakun päällä, muutama ystävä oli masentunut. Minä toimin roskakorina. Lähdin keskellä yötä kuuntelemaan ulos pakkaseen, kun kaveri halusi itkeä ja purkaa pahaa oloaan. Olin kahden aikaan yöllä itse kotona.
Kunhan ensin varmistin, että ystäväni oli sisätiloissa eikä jäänyt ulos.

Jos jonain päivänä en kuunnellut valituksia siitä että "elämä on paskaa, kukaan ei halua olla mun kaveri, kukaan ei ikinä vietä mun kanssa aikaa.. " jne jne jne. Jos mie en kuunnellut tuota, sain itse syyt niskaan. Silloin kuuluin myös joukkoon "jotka jättävät minut yksin, sinuakaan ei kiinnosta olla mun kaveri".

Koskaan ei tiennyt mitä omista teoista seurasi. Tuomittiin jokaisesta teosta, jokaisesta mietteestä, jokaisesta sanasta ja mielipiteestä joita toi julki.

Silloin sitä oppi.
Oppi siihen, että elämä ei ole helppoa. Oppi tunnistamaan oikean ja väärän. Oppi tunnistamaan, kehen pystyi oikeasti luottamaan.
Opin elämään ihmisenä.

Välillä mietin, kasvoinko liian nopeasti ns. aikuiseksi.
Ei, en ole iältäni aikuinen.
Olen 16 vuotias. Täytän joulukuun ensimmäinen päivä 17.

Mutta henkisesti, jos vain joskus jaksaisi tuoda kaikki ajatukset ja mielipiteet julki, voisi moni luulla aikuisten ajatuksiksi.

Siis, jos vain lukisi minun tekstejä.
Ei tietäisi minusta mitään.
Päätyisi vain jostain syystä lukemaan vaikka jotain vihkoa, mihin olisin kaikkea kirjoitellut.

No jaa.
Ei sitä koskaan tiedä.

"Tunne siitä, että on vanhemmille vain muisto menneisyydestä."

Niin. Vanhempani.
Erosivat kun olin eskarissa.

Nykyään, molemmat naimisissa uuden kumppanin kanssa. Molemmilla uusia lapsia uuden kumppanin kanssa.

Luin joskus jostain, että uusioperheissä nuoret jäävät ulkopuolelle.

Antakaapas kun kerron..
Kyllä. Pitää paikkansa.
Aivan 100%. Ainakin minun kohdalla.

Kotioloni eivät ole mitkään parhaat.
Tuntuu kuin olisin ulkopuolinen.

Uudet kumppanit.. Uudet lapset.
Molemmilla vanhemmilla on se oma perhe sen kumppanin ja lapsen/lapsien kanssa. Täydellinen kokonaisuus. Äiti, isä ja lapsi/lapset.
Kuinka perheeseen voidaan lukea joku, joka ei ole yhteinen lapsi.
Mie näen asian niin, että vanhemmat ovat onnellisia nyt. Kun he ovat voineet rakentaa uuden elämän uuden kumppanin kanssa. Minähän olen vain muisto entisestä elämästä, joka ei mennyt niinkuin oli suunniteltu ja haaveiltu. Olen muisto, joka roikkuu perässä. Josta ei noin vain pääse eroon.

Miksi mä ajattelen näin?
Mä en tiedä. Mie oon aina ajatellut noin. Ajattelen vieläkin. Silloin kun näen isän tai äidin onnellisena. Onnellisena siitä mitä ovat saaneet aikaan.

Tuntuu etten kuulu minnekkään.
En kuulu kummankaan vanhemman luokse.
Rajat ovat typeriä, musta yritetään kasvattaa täydellistä esikuvaa, mie en saa rellestää, mun pitää näyttää mallia pienemmille.
Saan huudot siitä, kun jätän sängyn petaamatta yhtenä päivänä. Tai en suostu tyhjentämään tiskikonetta. Tai kun en kerkeä pesemään siskopuolen hampaita.

Anteeksi.
Minulla on omakin
elämä elettävänä.

Kaikkea sitä ihmismielen solmuissa voikin olla. Ne asiat vaan tulee joinakin päivinä turhan pinnalle, että niitä joutuu raapimaan pois mielestä. Sit niitä asioita tulee pohdittua.

Ei se musta ole kivaa tälläsiä pohtia, mut oon vaan sellanen.
Ihminen joka välittää, ihminen joka miettii. Ihminen joka ajattelee paljon syvällisiä asioita ja vetää erilaisia teorioita eri asioista.

Onneksi..
Mie saan kiittää erästä ihmistä.
Josta on oikeasti ollut todella suuri apu tässä muutaman viikon ajan.

Sie saat miut tuntemaan et sua oikeesti kiinnostaa mun asiat  ja se mitä mulle kuuluu. Sä herätät mut aamusin, ellen herää ennen sua, sie toivotat mulle iltaisin hyvää yötä, sie pyydät anteeksi sitä, jos et kerkee päivällä vastaaman mun viesteihin, tai jos vastaat niihin 5 minuuttia myöhemmin.

Se asia mistä sulle sanoin, että saat lukea sen blogista..

Ooks mie koskaan kiittäny sua siitä, että sie saat miut nauramaan kaiken paskan keskellä?
Mun ajatusmaailma ei aina oo kaikkein valoisin, päinvastoin.
Aika pimeä se on..

Sie saat mut nauramaan siun jutuilla jopa silloin, kun kaikki menee päin helvettiä, ja mudta tuntuu et kuopasta en tuu ikinä pääseen ylös, sasti että edes aikoisin hymyillä sinä päivänä.

Sun seuras on vaikee mököttää.
Tiesitkö sitä? Sun kanssas on aina hauskaa. Mie nauran itteni kipeeks siun seurassa. Kaikki paska unohtuu, ko vietänsun kanssa aikaa.

Ja se on harvinaista.
Siks mä tahdon kiittää sua.
Siitä että saat mut nauramaan päivinä, jolloin en oikeesti tahtois ees hymyillä.

mie lopetan tän postauksen tähän.
Kaksi yötä.
Pääsen halaamaan edellä puhutusta ihmisestä.

xoxo - mie kuittaan