Toiveet siitä että saisi kerrankin kirjotettua jotain järkevää. Jotain mitä haluaisi kertoa ihmisille.
Onko tää mennyt suoritusmaiseksi vai onko tää keino selvitä elämästä. Ahdistaa blogin tummat sävyt, jotenkin ei kiinnosta lukea, mitähän sitä keksis. Tummat sävyt ahdistaa - ja silti värjäsin hiukset mustiksi taas vaihteeksi ja tilasin mustat kuulokkeet. Ehkä kaipaan jotain väriä. Jotain mikä tois iloa elämään. Vaatekaappi vyöryää tummia vaatteita, mut niillä saa helposti peitettyä ulkonäköä ja kohtia joista itse ei pidä. Musta väri pelastaa aina, se on osa mua. Mut välillä tuntuu niin ahistavalta kaikki tumma ettei uskalla edes peiliin katsoa.
TJ. 100
Miten se näkyy elämässä?
Tietyin väliajoin blogissa julkaistaan joku biisi.
Lasketaan sadasta nollaan, lasketaan yhdessä, lasketaan päiviä ja aloitetaan lähtölaskenta.
Mitä tapahtuu sadan päivän päästä?
Kulta tulee kotia. Intti on ohitse. Mun ei tarvii nukkua öitä enään yksin, elämä helpottuu, saan nauttia oman rakkaan läsnäolosta ja kaikkea muuta kivaa. Ei tarvii suunnitella menoja sen mukaan, että saa kuumeisesti miettiä onko rakas silloin lomalla, jos on, niin onko se sitten sitä seuraavalla viikolla. Koko ajan saa pelätä, että tulee ongelmia puhelimien kanssa. Pelko siitä että yhtäkkiä on taas kolmen viikon jakso ilman mitään yhteydenpitoa kun kännykät ei toimi. Pelko siitä onko toisella todellisuudessa kaikki hyvin.
Nää kaikki pelot saa heittää menemään samantien kun jätkä astuu ovesta sisään. Ei enään aamuherätyksiä et pitää palveluun lähteä, ei niitä vituttavia ihmisiä ympärillä, ei niitä ylimääräsiä nakkitehtäviä, ei niitä hirveitä säitä joissa pitää kestää kaikkea.. Ei sitä hirveää ikävää ja tuskaa kun ei nää toista tai siihen ei saa yhteyttä..
Mie oikeesti odotan innolla sitä päivää, että voin huutaa kaikille et hei jes, se on ohi.
Mun ei tarvii päästää rakkaasta irti enään joka helevetin sunnuntai tai harva maanantai. Mun ei tarvii sanoo enään hyvästejä, mun tarvitsee vain toivottaa hyvää yötä, ja aamulla saan herätä oman rakkaan kainalosta.
Kovin moni tuskin ymmärtää tätä ns. "inttileskeyttä" mutta se on oikeasti todella mieltä raastavaa ja vaatii voimia. Se että tiedetään jätkillä olevan rankkoja juttuja intissä.. No, se on ymmärrettävää, mutta joskus sitä ajattelee että pitäisikö muijien lähtee inttiin tai jonnekkin vastaavaan sen jälkeen ko mies on tullut kotia. Ihan vain sen takia, että miehet ymmärtää sen "inttileskeyden". Niillähän on intissä aina tekemistä, ne ei kerkee miettiä ja ikävöidä NIIN PALJOA kuin muijat yksin kotona sohvalla istuessa ja telkkaria katsoessa. Mennä illalla nukkumaan siinä toivossa et miehellä on kaikki hyvin - mutta samalla siinä pelossa, miten intti miestä muuttaa ja millaisena se tulee sieltä takaisin. Jatkuuko elämä samanlaisena, onko jätkällä noussut "kusi" päähän ja ottaa tietyn auktoriteetin parisuhdetta kohden. Pelko illalla siitä, että mitä tehdä jos joku murtautuu yöllä taloon. On monia asioita, mitä tulee mietittyä kun on yksin. Vaikka ei asioita halua miettiä, niitä miettii silti. Toivon että ihmiset osaisivat arvostaa näitä "inttileskiä", jotka pahimmillaan ovat sen 347 päivää ilman miestään. Tää teksti ei siis koske vain miun/meidän elämää. Oon tossa kavereiden kanssa jutellut ja nää on ihan yhdessä mietittyjä ja pohdittuja sekä jaettuja asioita. Miehiä arvostetaan. On hienoa kun on käynyt armeijan. Pojasta tulee silloin mies. Miessukupuolinen ei ole mies jos ei ole käynyt armeijaa.. Entäs ne naiset sitten? Tuleeko meistä sitten oikeasti naisia sen jälkeen kun ollaan se inttileskeys koettu. Missä menee se raja, että naisiakin ruvettais arvostamaan. Intti on jees, ymmärrettävä ja kunnioitettava asia. Mut jaksaisiko miehet olla intissä, jos lomilla ei olisi muija vastassa ja antamassa rakkautta miestään kohden? Kuuntelemassa, tukemassa, rohkaisemassa ja kannustamassa.. Milloin naisia arvostetaan?
Nojoo, nää on taas näitä pienimuotoisia ajatuksia intin hyvistä ja huonoista puolista :D
Vaikka kirjotan tällästä tekstiä, ei saa ajatella että miulla ja CursedClownilla menisi huonosti.
Ei, meillä menee aivan mahtavasti, meillä ei ole mitään ongelmia toistemme suhteen :D
Blogiin siis tulossa muutoksia, uus ulkonäkö, banneri ja blogin nimen muutos :)
Sellasta se elämä on. Mut hei !
Kyl me nää 100 päivää jaksetaan ! Eiks vaan ;)
xoxo ~ mie kuittaan
Onko tää mennyt suoritusmaiseksi vai onko tää keino selvitä elämästä. Ahdistaa blogin tummat sävyt, jotenkin ei kiinnosta lukea, mitähän sitä keksis. Tummat sävyt ahdistaa - ja silti värjäsin hiukset mustiksi taas vaihteeksi ja tilasin mustat kuulokkeet. Ehkä kaipaan jotain väriä. Jotain mikä tois iloa elämään. Vaatekaappi vyöryää tummia vaatteita, mut niillä saa helposti peitettyä ulkonäköä ja kohtia joista itse ei pidä. Musta väri pelastaa aina, se on osa mua. Mut välillä tuntuu niin ahistavalta kaikki tumma ettei uskalla edes peiliin katsoa.
TJ. 100
Miten se näkyy elämässä?
Tietyin väliajoin blogissa julkaistaan joku biisi.
Lasketaan sadasta nollaan, lasketaan yhdessä, lasketaan päiviä ja aloitetaan lähtölaskenta.
Mitä tapahtuu sadan päivän päästä?
Kulta tulee kotia. Intti on ohitse. Mun ei tarvii nukkua öitä enään yksin, elämä helpottuu, saan nauttia oman rakkaan läsnäolosta ja kaikkea muuta kivaa. Ei tarvii suunnitella menoja sen mukaan, että saa kuumeisesti miettiä onko rakas silloin lomalla, jos on, niin onko se sitten sitä seuraavalla viikolla. Koko ajan saa pelätä, että tulee ongelmia puhelimien kanssa. Pelko siitä että yhtäkkiä on taas kolmen viikon jakso ilman mitään yhteydenpitoa kun kännykät ei toimi. Pelko siitä onko toisella todellisuudessa kaikki hyvin.
Nää kaikki pelot saa heittää menemään samantien kun jätkä astuu ovesta sisään. Ei enään aamuherätyksiä et pitää palveluun lähteä, ei niitä vituttavia ihmisiä ympärillä, ei niitä ylimääräsiä nakkitehtäviä, ei niitä hirveitä säitä joissa pitää kestää kaikkea.. Ei sitä hirveää ikävää ja tuskaa kun ei nää toista tai siihen ei saa yhteyttä..
Mie oikeesti odotan innolla sitä päivää, että voin huutaa kaikille et hei jes, se on ohi.
Mun ei tarvii päästää rakkaasta irti enään joka helevetin sunnuntai tai harva maanantai. Mun ei tarvii sanoo enään hyvästejä, mun tarvitsee vain toivottaa hyvää yötä, ja aamulla saan herätä oman rakkaan kainalosta.
Kovin moni tuskin ymmärtää tätä ns. "inttileskeyttä" mutta se on oikeasti todella mieltä raastavaa ja vaatii voimia. Se että tiedetään jätkillä olevan rankkoja juttuja intissä.. No, se on ymmärrettävää, mutta joskus sitä ajattelee että pitäisikö muijien lähtee inttiin tai jonnekkin vastaavaan sen jälkeen ko mies on tullut kotia. Ihan vain sen takia, että miehet ymmärtää sen "inttileskeyden". Niillähän on intissä aina tekemistä, ne ei kerkee miettiä ja ikävöidä NIIN PALJOA kuin muijat yksin kotona sohvalla istuessa ja telkkaria katsoessa. Mennä illalla nukkumaan siinä toivossa et miehellä on kaikki hyvin - mutta samalla siinä pelossa, miten intti miestä muuttaa ja millaisena se tulee sieltä takaisin. Jatkuuko elämä samanlaisena, onko jätkällä noussut "kusi" päähän ja ottaa tietyn auktoriteetin parisuhdetta kohden. Pelko illalla siitä, että mitä tehdä jos joku murtautuu yöllä taloon. On monia asioita, mitä tulee mietittyä kun on yksin. Vaikka ei asioita halua miettiä, niitä miettii silti. Toivon että ihmiset osaisivat arvostaa näitä "inttileskiä", jotka pahimmillaan ovat sen 347 päivää ilman miestään. Tää teksti ei siis koske vain miun/meidän elämää. Oon tossa kavereiden kanssa jutellut ja nää on ihan yhdessä mietittyjä ja pohdittuja sekä jaettuja asioita. Miehiä arvostetaan. On hienoa kun on käynyt armeijan. Pojasta tulee silloin mies. Miessukupuolinen ei ole mies jos ei ole käynyt armeijaa.. Entäs ne naiset sitten? Tuleeko meistä sitten oikeasti naisia sen jälkeen kun ollaan se inttileskeys koettu. Missä menee se raja, että naisiakin ruvettais arvostamaan. Intti on jees, ymmärrettävä ja kunnioitettava asia. Mut jaksaisiko miehet olla intissä, jos lomilla ei olisi muija vastassa ja antamassa rakkautta miestään kohden? Kuuntelemassa, tukemassa, rohkaisemassa ja kannustamassa.. Milloin naisia arvostetaan?
Nojoo, nää on taas näitä pienimuotoisia ajatuksia intin hyvistä ja huonoista puolista :D
Vaikka kirjotan tällästä tekstiä, ei saa ajatella että miulla ja CursedClownilla menisi huonosti.
Ei, meillä menee aivan mahtavasti, meillä ei ole mitään ongelmia toistemme suhteen :D
Blogiin siis tulossa muutoksia, uus ulkonäkö, banneri ja blogin nimen muutos :)
Sellasta se elämä on. Mut hei !
Kyl me nää 100 päivää jaksetaan ! Eiks vaan ;)
xoxo ~ mie kuittaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti